Maalaisjärjellä ja – tunteella

Mä olen niiiin pahoillani, että nämä bloggaukset koskee nykyisin lähes yksin omaan liikkumista. Ei tietty ole pakko lukea, tosin en tiedä lukeeko tätä muutenkaan kukaan, mutta itsellenihän tässä vaiheessa lähinnä kirjoitankin. Ei juurikaan ole tuota yhteiskunnallista asiaa niin kauheasti kun oma napa on tällä hetkellä lähempänä kuin suuret linjat. Kirjaimellisesti. Joten tässä tulee taas liikkumisaiheista pohdiskelua.

Arvatkaa, mitkä on kaksi yleisintä kysymystä, mitä kuulen nykyisin? Toinen on ”mitä varten sä oikeen treenaat?”. Aluksi vastailin ympäripyöreitä että haluan päästä timmiin kuntoon, edistää terveyttäni ja varmistaa, että kroppa kestää myös tulevat vuodet. Sittemmin iski joku piru ja teki mieli alkaa maalailla jotain hirveitä tauluja Tukholman maratooneista ja Helsinki City Runeista, Teräsmies-kisoista, voimanostajan tulevaisuudesta jne, koska tuo mun alkuperäinen vastaus ei tuntunut oikein tyydyttävän ketään. Sain lähinnä sääliviä katseita, joiden sanoma oli jotakuinkin ”voi tuotakin kolmenkympin kriisissä uiskentelevaa naisparkaa”.En oikeasti tiennyt, mitä tavoitteita minulla olisi. En minä halua mihinkään fitness-kisoihin lavalle poseeraamaan, en halua laihtua kymmeniä kiloja. En tahdo miehekästä hauista tai jo valmiiksi lätkänpelaajan pohkeita muistuttaviin koipiini lisää massaa.

Toinen ihmisiä askarruttava kysymys on ”Kauan sä meinaat treenata?”. Vastaukseni on: ”Niin kauan kun hyvältä tuntuu”. Ja taas katse, jonka voi lukea: ”Eli ens viikolla hyytyy tahti”.

Sitten alkoi pohdituttaa. Ihanko oikeasti pitää olla jokin yksiselitteinen, taivaanrannassa kiiltelevä maali, jota kohti treenaan, ja sitten kun se on saavutettu, voin lopettaa. Pitääkö tosissaan olla aina joku selkeä tavoite, jokin tapahtuma joka taittaa taas elämän niin, että sitten voi lopettaa. Toki yhteiskunta on yhä suorituskeskeisempi, mutta ei kai ihan kaikkia asioita tai niissä onnistumista voida mitata tavoitteiden avulla? On älyttömän hienoa, että joku päättää, että ensi kesänä juoksen maratonin ja alkaa treenata siihen. Tai että päättää laihtua x-määrän ja rupeaa tekemään töitä sen eteen. Mutta miksi ”muutenvaan”-liikkuminen on sitten jollain tavalla huonompaa? Pakkohan sitä ihmisellä on jotain tavoitteita olla, joten rupesin miettimään mitä ne ovat omalla kohdallani, mitkä asiat haluan saavuttaa liikkumisellani.

Miten olisi farkut? Ne sairaan hyvännäköiset, sopivasti kireät tavoitefarkut, jotka mahtui päälle viimeksi nuoremman neidin syntymän jälkeen kun imetys vei kilot ja läskit? Ei muuta kuin kaivamaan pöksyjä tavoitevaatekasasta ja kiskomaan farmarihousuja jalkaan. Ei onnistu tämä tavoite, farkut putoaa jalasta. Eli tavoite saavutettu. Vaatekasa on taas tavoitekasa, koska nyt täytyy muutama sentti saada lisää vyötärölle, että ennen niin toivottoman pieniltä vaikuttaneet vaatteet eivät lököttäisi.

No miten olisi joku sopiva vaakalukema? Sekään ei enää auta, koska tarvetta painonpudotukselle ei enää ole. Paino tipahti vaivihkaa talven aikana 10 kiloa tällä muutenvaan-liikkumisella. Jokin urheilutapahtuma, jos osallistuisi? Naisten kymppi? Eeehkä, mutta ei kai kuitenkaan. Kesällä on NiceRun, johon työporukalla taas osallistutaan. Tänä vuonna tiedän pääseväni maaliin juoksemalla koko matkan; ilman että täytyy himmailla kävelyksi välillä. Polvikaan ei kestä mitään huikeita juoksutreenejä, kerta viikkoon riittää hyvin, joten mikään maratoonari minusta ei tule.

En keksinyt siis mitään. Oikeastaan alkoi pelottaakin vähän lähteä sitkuttelemaan. Mitä sitten, jos saavutankin tavoitteeni, lopahtaako liikkumishimoni siihen kun katson, että mission accomplished. Sitä en todellakaan halua.Ehkä minä en tarvitse mitään konkreettista maalia, jonka saavuttamiseen on tietty aika. Minulle riittää se, että voitan itseni joka ikinen kerta, kun astun jumppasalin ovesta sisään tai nostan painotangon hartioilleni. Jokainen liikuntakerta on saavutettu tavoite. Sen rinnalla kropan kiinteytyminen, lihasten kasvaminen tai yhä pidemmän juoksulenkin heittäminen ei tunnu niin maljannoston arvoiselta, koska tiedän liikunnan olleen minulle joskus aiemmin todellista pakkopullaa.

Sitten tajusin, että varsinainen ultimaattinen tavoitteeni voi siis olla se, että aktiivisesta liikunnasta tulee elinikäinen tapa sohvaperunalle. Eikö siinä ole tavoitetta tarpeeksi?